Työviikko takana ja aika siirtyä harrastamaan! Lauantaiaamuna pakkasta oli - 6 astetta ja vähäinen lumi joka oli jo ollut sulamassa pois oli jäätynyt yön aikana. Ilma oli tyyni eli oli niinsanotusti oikein rapsakka keli. Suuntasin Haltin kanssa tällä kertaa Pajuvaaraan. Kämpänpaikalle jätin auton ja lähdin sitten kävelemään uutta tietä pitkin kohti vaaraa. Keli kun oli niin paha että metsässä kävely olisi kuulunut varmaan kilometrien päähän mutta tiellä pystyi liikkumaan kohtuu hiljaisesti. Jälkiä ei tieltä löytynyt ja tienpäähän saavuttuani ajattelin ottaa suunnan suoraan autolle ja heittää metsästyksen pois tältä päivältä ja siirtyä oikeisiin metsätöihin. Kääntöpaikan luona odottelin että jos koira kävisi edes hieman kauempana ennenkuin lähtisin kävelemään rapisevaan metsään.

Halti olikin löytänyt hirven (tai hirviä) ja aloitti haukun 350 metrin päässä vaaran pohjoisrinteessä. Päätin että nyt ei hommaa pilata hätäilyllä vaan annetaan koiran rauhassa "kesyttää" hirvi. Puolitoista tuntia kuluttelin aikaa kävelemällä tien loppupäätä edestakaisin lämpimikseni, sitten aloitin varovaisen lähestymisen kohti haukkua. Kuulassa kelissä tuntui että jokainen askel on niin kuuluva että isokorva ei voi olla kuulematta lähestymistäni. Jokaisen askel oli otettava rauhallisesti niin että jalka täytyi hieroa jäätyneeseen lumeen. Lopulta satuin ojalle jossa ei tosin vettä ollut mutta jonka pohjaa pitkin oli hieman helpompi kävellä. Riemastus oli suuri kun kartasta huomasin että oja kaartaa aivan haukkupaikkaa kohti. Reilu tunti meni ennenkuin pääsin näköetäisyydelle hirvestä, tai niin kuin nyt näytti niin hirvistä. Haltikin huomasi että isäntä oli saapunut paikalle ja innostui haukkumaan hieman tiuhemmin. Minusta näytti että ainakin kaksi hirveä oli haukussa. Mutta ampumisesta ei vielä puhettakaan, vain pieniä vilauksia tummista hahmoista näkyi risukossa, ja enimmäkseen ei niitäkään vaan ainoastaan koira. Hirvet liikkuivat niin vähän ja kun ne jäivät ojan oikealle puolelle oli pakko yrittää lähemmäksi.

Kai ne jotain jossain vaiheessa kuulivat kun siirtyivät hieman edemmäksi. Kohta pääsin taas näkemään hirvet hahmoina risukon takana. Olin luulevinani että siellä on emä ja vasa mutta kumpi oli kumpi oli mahdotonta sanoa kun näkyi vain ruskeaa karvaa pienissä risukon aukoissa. Nyt hirvet liikahtivat hieman pidemmän matkaa, ehkä noin 50 metriä mutta jäivät taas paikoilleen. Välissämme oli pieni painauma jossa kasvoi kuusta mutta jonka läpi oli turha edes yrittää ja niin lähdin kiertämään sitä. Onnistuinkin siinä ja pääsin jo tähtäilemään hirviä mutta ne olivat yhdesä kasassa ja edelleen en edes varmasti pystynyt tunnistamaan mitä elukoita oli kyseessä. Hirvet karkkosivat taas, tällä kertaa rajusti ja ajattelin jo että nyt ne lähtivät lopullisesti mutta eivät ne siirtyneet kuin satakunta metriä ja taas haukku jatkoi. Hirvien karkotessa Haltin haukku yltyi milten ulinaksi mutta niin se vain toimi ja hirvet pysähtyivät. Kaarsin nyt hieman kauempaa tarkoituksenani päästä hirvien eteen ja siinä onnistuinkin. Näin edessäni Pajuvaaran uljaan ronimännyn ja  sen vasemmmalla puolella hirven hahmon. Hirvikin taisi nähdä minut mutta ei kuitenkaan karkonnut kun jäin paikalleni. Aivan ronimännyn vieressä oli hyvä aukko ja päätin odotella josko hirvet tulisivat aukkoon. Tovin kulutta hirvet lähtivätkin liikkeelle ja ensin aukon ylitti emä ja aivan perässä tuli vasa. Samassa kun lapa oli aukossa painoin liipaisinta ja laukauksen kumu kiiri Pajuvaaran rinteillä. Hirvet ottivat hatkat ja Halti meni vimmatusti perässä. Kohta kuului kiivas haukku hieman kauempaa. Kävin paikalla jonne hirveä ammuin ja kyllähän laukaus oli osunut, verta oli jäljillä, tosin vain vähän. Luulin hirven jääneen raanaan kun Haltin haukku vain jatkui ja painelin perään.  Halti tuli välilllä vastaan mutta kun näki minut pyörähti takaisin ja kohta haukku taas jatkui. En yrittänytkään lähestyän hiljaa ja niin hirvi pakeni edelläni koiran haukussa juuri ja juuri näköetäisyyden rajoilla. Soramontuille tullessa etsin jäljet ja huomasin ettei siinä ollutkaan kuin aikuisen jäljet eikä niissä verta tietenkään näkynyt. Halti taisikin olla emän perässä ja vasa toivottavasti raatona jossain ampumispaikan lähellä.

Palasin ampumispaikalle ja läksien verijälkien perään. Kohta ne erkanivatkin ison jäljistä ja kaartoivat kohti rämettä ja siellähän vasa pötkötti hengettömänä. Hetken aikaa oli puhelin kuumana kun piti ilmoittaa kaadosta ja hommata hakijaa, ilta kun painoi päälle. Velipoika aikoi tulla hakemaan vasan mönkijällään ennen navetalle menoa. Halti oli saanut emän seuraamisesta tarpeekseen ja tuli kaadolle. Suolistin vasan ja kävin katsomassa reitin talvitien pohjalta kaatopaikalle. Sitten virittelin tulia mutta ennenkuin sain ne kunnolla syttymään niin kuului jo mönkijän pärinä ja lähdin opastamaan hakijaa loppumatkalle. Hirvi laitettiin köydellä kiinni mönkijän perään. Vielä piti veistää kaatopaalu ja paistaa hätäisesti yksi makkara, sitten alkoi taivat kohti tietä. Matkaa kertyikin parisen kilometriä ja monta mutkaa ja monttua niinhin pariin kilometriin mahtui mutta lopulta oltiin tiellä (suuri kiitos vinssille). Vasa saatiin mahtumaan mönkijän viereen pakun perätilaan. Vielä piti nylkeä vasa, mutta siihen työhön kun oli apuvoimia lahtivajalla odottamassa, niin ei siinä kauan mennyt. Onnistunut päivä oli liki päätöksessään, oli vain vaikein edessä kun piti lepyttää pitkään jahtipäivään ärtynyt vaimo ; ).