lauantai, 30. lokakuu 2010

Hermojen koetus

Työviikko takana ja aika siirtyä harrastamaan! Lauantaiaamuna pakkasta oli - 6 astetta ja vähäinen lumi joka oli jo ollut sulamassa pois oli jäätynyt yön aikana. Ilma oli tyyni eli oli niinsanotusti oikein rapsakka keli. Suuntasin Haltin kanssa tällä kertaa Pajuvaaraan. Kämpänpaikalle jätin auton ja lähdin sitten kävelemään uutta tietä pitkin kohti vaaraa. Keli kun oli niin paha että metsässä kävely olisi kuulunut varmaan kilometrien päähän mutta tiellä pystyi liikkumaan kohtuu hiljaisesti. Jälkiä ei tieltä löytynyt ja tienpäähän saavuttuani ajattelin ottaa suunnan suoraan autolle ja heittää metsästyksen pois tältä päivältä ja siirtyä oikeisiin metsätöihin. Kääntöpaikan luona odottelin että jos koira kävisi edes hieman kauempana ennenkuin lähtisin kävelemään rapisevaan metsään.

Halti olikin löytänyt hirven (tai hirviä) ja aloitti haukun 350 metrin päässä vaaran pohjoisrinteessä. Päätin että nyt ei hommaa pilata hätäilyllä vaan annetaan koiran rauhassa "kesyttää" hirvi. Puolitoista tuntia kuluttelin aikaa kävelemällä tien loppupäätä edestakaisin lämpimikseni, sitten aloitin varovaisen lähestymisen kohti haukkua. Kuulassa kelissä tuntui että jokainen askel on niin kuuluva että isokorva ei voi olla kuulematta lähestymistäni. Jokaisen askel oli otettava rauhallisesti niin että jalka täytyi hieroa jäätyneeseen lumeen. Lopulta satuin ojalle jossa ei tosin vettä ollut mutta jonka pohjaa pitkin oli hieman helpompi kävellä. Riemastus oli suuri kun kartasta huomasin että oja kaartaa aivan haukkupaikkaa kohti. Reilu tunti meni ennenkuin pääsin näköetäisyydelle hirvestä, tai niin kuin nyt näytti niin hirvistä. Haltikin huomasi että isäntä oli saapunut paikalle ja innostui haukkumaan hieman tiuhemmin. Minusta näytti että ainakin kaksi hirveä oli haukussa. Mutta ampumisesta ei vielä puhettakaan, vain pieniä vilauksia tummista hahmoista näkyi risukossa, ja enimmäkseen ei niitäkään vaan ainoastaan koira. Hirvet liikkuivat niin vähän ja kun ne jäivät ojan oikealle puolelle oli pakko yrittää lähemmäksi.

Kai ne jotain jossain vaiheessa kuulivat kun siirtyivät hieman edemmäksi. Kohta pääsin taas näkemään hirvet hahmoina risukon takana. Olin luulevinani että siellä on emä ja vasa mutta kumpi oli kumpi oli mahdotonta sanoa kun näkyi vain ruskeaa karvaa pienissä risukon aukoissa. Nyt hirvet liikahtivat hieman pidemmän matkaa, ehkä noin 50 metriä mutta jäivät taas paikoilleen. Välissämme oli pieni painauma jossa kasvoi kuusta mutta jonka läpi oli turha edes yrittää ja niin lähdin kiertämään sitä. Onnistuinkin siinä ja pääsin jo tähtäilemään hirviä mutta ne olivat yhdesä kasassa ja edelleen en edes varmasti pystynyt tunnistamaan mitä elukoita oli kyseessä. Hirvet karkkosivat taas, tällä kertaa rajusti ja ajattelin jo että nyt ne lähtivät lopullisesti mutta eivät ne siirtyneet kuin satakunta metriä ja taas haukku jatkoi. Hirvien karkotessa Haltin haukku yltyi milten ulinaksi mutta niin se vain toimi ja hirvet pysähtyivät. Kaarsin nyt hieman kauempaa tarkoituksenani päästä hirvien eteen ja siinä onnistuinkin. Näin edessäni Pajuvaaran uljaan ronimännyn ja  sen vasemmmalla puolella hirven hahmon. Hirvikin taisi nähdä minut mutta ei kuitenkaan karkonnut kun jäin paikalleni. Aivan ronimännyn vieressä oli hyvä aukko ja päätin odotella josko hirvet tulisivat aukkoon. Tovin kulutta hirvet lähtivätkin liikkeelle ja ensin aukon ylitti emä ja aivan perässä tuli vasa. Samassa kun lapa oli aukossa painoin liipaisinta ja laukauksen kumu kiiri Pajuvaaran rinteillä. Hirvet ottivat hatkat ja Halti meni vimmatusti perässä. Kohta kuului kiivas haukku hieman kauempaa. Kävin paikalla jonne hirveä ammuin ja kyllähän laukaus oli osunut, verta oli jäljillä, tosin vain vähän. Luulin hirven jääneen raanaan kun Haltin haukku vain jatkui ja painelin perään.  Halti tuli välilllä vastaan mutta kun näki minut pyörähti takaisin ja kohta haukku taas jatkui. En yrittänytkään lähestyän hiljaa ja niin hirvi pakeni edelläni koiran haukussa juuri ja juuri näköetäisyyden rajoilla. Soramontuille tullessa etsin jäljet ja huomasin ettei siinä ollutkaan kuin aikuisen jäljet eikä niissä verta tietenkään näkynyt. Halti taisikin olla emän perässä ja vasa toivottavasti raatona jossain ampumispaikan lähellä.

Palasin ampumispaikalle ja läksien verijälkien perään. Kohta ne erkanivatkin ison jäljistä ja kaartoivat kohti rämettä ja siellähän vasa pötkötti hengettömänä. Hetken aikaa oli puhelin kuumana kun piti ilmoittaa kaadosta ja hommata hakijaa, ilta kun painoi päälle. Velipoika aikoi tulla hakemaan vasan mönkijällään ennen navetalle menoa. Halti oli saanut emän seuraamisesta tarpeekseen ja tuli kaadolle. Suolistin vasan ja kävin katsomassa reitin talvitien pohjalta kaatopaikalle. Sitten virittelin tulia mutta ennenkuin sain ne kunnolla syttymään niin kuului jo mönkijän pärinä ja lähdin opastamaan hakijaa loppumatkalle. Hirvi laitettiin köydellä kiinni mönkijän perään. Vielä piti veistää kaatopaalu ja paistaa hätäisesti yksi makkara, sitten alkoi taivat kohti tietä. Matkaa kertyikin parisen kilometriä ja monta mutkaa ja monttua niinhin pariin kilometriin mahtui mutta lopulta oltiin tiellä (suuri kiitos vinssille). Vasa saatiin mahtumaan mönkijän viereen pakun perätilaan. Vielä piti nylkeä vasa, mutta siihen työhön kun oli apuvoimia lahtivajalla odottamassa, niin ei siinä kauan mennyt. Onnistunut päivä oli liki päätöksessään, oli vain vaikein edessä kun piti lepyttää pitkään jahtipäivään ärtynyt vaimo ; ).

lauantai, 23. lokakuu 2010

Halti yllättää

Niin koitti taas lauantai ja tällä kertaa olin päättänyt jättää omat työhommat väliin ja kuluttaa ajan mainion harrastuksen parissa, hirvimetsällä. Erän kämpälle kerääntyi ihan mukavasti porukkaa ja kun ajoporukkaakin kertyi niin Mr H. lähti seurakseni koirajahtiin. Taas koira kyytiin velipojalta ja sitten ajeltiin Tuohilehdon laitamille. Lähdimme metsäkoneen jälkeä kohti Maitoahoa. Halti katosi heti kun päästin sen autosta eikä sitä näkynyt. Taimikon vaihettuessa harvennetuksi pöllimetsäksi kaivoin koiratutkan esiin. Jotain outoa tässä oli kun Haltin hakulenkin ovat yleensä varsin lyhykäisiä.

Selvisihän se että hirven perässä Halti oli. Se mennä viipotti jo Ylilammmen länsipuolella kohti Kutuvaaraa. Simojoki oli siis jo ylitetty ja itse asiassa koira oli jo poistunut meidän alueeltamme. Hirvi oli varmasti ollut aivan lähistöllä. Rupesimme tulentekoon ja kun nuotio oli saatu syttymään niin oli eväiden vuoro. Välillä seurasin koiraa tutkalla. Tutkassa ei ollut liveseurantaa vaan otin paikkatiedon silloin tällöin. Kutuvaara oli pian ohitettu ja lopulta koira seisahtui Simojokivarteen muutama sata metriä Kemijärven tiestä ylävirtaan. Soitto kertoi että Haltilla oli haukku päällä! Aikamoinen yllätys oli että koira oli näin sitkeä. Vaikka toki sitkeydestä oli saatu näyttöjä jo aiempinakin vuosina, toisinaan haukku oli jatkunut yli puolenyön ja välillä työskentelymatkaa oli kertynyt yli 20 kilometriä, mutta tänä syksynä koiran treenaus oli jäänyt metsälenkkien osalta todella vähiin.

Kun eväitä oli verotettu riittävästi palasimme autolle ja edelleen metsästysmajalle, jossa tutkimme karttaa. Soitto ensin hirviporukan pomolle ja sitten naapuriseuran hirvipomolle jolta tuli lupa kaataa hirvi heidän alueelleen, hirvet kun eivät rajoja tunne niinkuin eivät koiratkaan. Jatkoimme matkaa kirkonkylän kautta Kemijärventielle. Kun ylitimme Simojoen niin hirvi näkyi seisovan komeasti jokivarressa. Pysäköimme auton muutaman sadan metrin päähän ja lähdimme kohti jokea. Halti haukkui ensin meidän puolellamme jokea mutta ui sitten joen yli kun hirvi siirtyi aukealta rämeelle.

Ylitimme joen sillan kautta ja sovimme samalla työnjaosta. Mr H. lähti Kaitalantielle passiin ja minä lähdin kohti haukkua. Keli ja maasto olivat molemmat hankalia joten haukun lähestyminen oli vaikeaa, varsinkin kun Haltin haukkutiheys on melko alhainen. Pääsin lopulta näkemään hirven hahmon mutta sen kuitenkin karkkosi ja siirtyi lähemmäksi tietä. Odottelin jo laukausta mutta hirvi pysähtyi kuitenkin muutaman sadan metrin päähän tiestä. Hiippailin taas lähemmäksi. Etuvasemmalla häämöötti aukeahko suo ja hirvi oli haukussa siitä tiellepäin olevassa rämeikössä. Lopulta näkyi ensin koira ja sitten hirvi. Hirvi siirtyi pikkuhiljaa lähemmäksi minua. Katsoin jo hyvän aukon valmiiksi ja ajattelin että tuohon kun tulee niin sitte täräytän. Mutta juuri ennen aukkoa naarashirvi katsoi taakseen ja otti sitten ritolat niin vauhdikkaasti että päätin jättää ampumatta. Halti meni tietysti perään mutta minun ei auttanut muu kuin suunnata kohti tietä. Siellä selvisi mahdollinen syykin hirven karkkoon, tiellä oli ollut kävelijöitä joiden äänet olivat kuulassa kelissä kantautuneet varmasti hirven suuriin korviin, ja kukaties hajuveden tuoksukin turpaan, tuulenvire kun kävi sieltä päin.

Palasimme autoille jossa söimme evästä. Mr H. lähti kotimatkalle ja minä jäin vielä koiraa odottelemaan. Halti oli mennyt jo kolmannen kerran joesta yli ja hortoili jossain Kutuvaarassa mutta ilmeisesti se ei ollut enää tavoittanut hirveä koska haukkua ei enää kuulunut. Tovin koira seilaili alueella edestakaisin, tuli sitten Kutulammen rantaan, jokivartta Kutunivalle, sieltä joen yli ja Kaitajärvelle talon pihaan. Sieltä minä sen kävin hakemassa auton kyytiin ja niin pääsimme mekin kotimatkalle.

torstai, 21. lokakuu 2010

Varsinainen hirvestyksen aloitus

Syyslomaviikko läheni jo loppuaan, kun päätin vihdoin aloittaa hirvenmetsästyksen. Alkuviikko oli mennyt vielä työhommissa ja tiistain lomapäivä mönkijällä polttopuita ajellessa suolavaraston vieressä. Kävipä sillä työmaalla aivan etelän herrakin katselemassa työntouhua lintujahdin lomassa. Torstaiaamu valkeni lumisena, yöllä oli tullut sentin verran lunta. Lämpötila oli nollassa. Muutamia muitakin kokoontui eräkämpälle jahdin aloitukseen. Palaverin jälkeen hain koiran matkaani ja suuntasin Korppiviidan päähän. Jatkoin matkaa kääntöpaikalta kävellen tietä aina lähelle Haapaojaa. Sieltä otin suunnan etelään ja työnnyin räntäsateessa risukkoon.

Nelisensataa metriä edettyäni löysin hirvenjäljet. Ne olivat aamuöiset, lunta oli jo jäljillä mutta varvikossa näkyi kuitenkin vana hirven jälkien kohdalla. Istahdin jälkien päälle odottamaan mitä koira tekisi, sitä ei ollut näkynytkään sen jälkeen kun poikkesin tieltä metsään. Tovin odotettuani laitoin koiratutkan päälle ja se näytti että Halti oli mennyt Simojoen toiselle puolelle. Varmasti oli hirven perässä. Lähdin jälkiä eteenpäin ja kohta olivat Haltin jäljet hirvenjälkien päällä. Jäljet menivät kohti jokea. Ennen jokea oli avosuo jonka laidassa tarkistin uudelleen Haltin sijainnin. Se oli palannut takaisin joen tälle puolen ja tulikin kohta luokseni. Suuntasin askeleeni jälleen kohti etelää ja Myyrinkumpua.

Olin edennyt vain muutamia satoja metrejä kun vilkaisin jälleen tutkaa ja yllättäen koira oli taas joen takana. Palailin omia jälkiäni suon laitaan ja edelleen suon yli ja jokivarteen. Hirvi ja Halti olivat menneet joen yli Suoperänkosken kohdalta. Nyt Halti oli noin puolen kilometrin päässä minusta ylävirtaan. Kävelin jokivartta ylöspäin mutta pian koira oli tulossa taas kohti koskea jonne minäkin palasin. Kohta Halti uikin hyisen joen ylitse jo neljännen kerran. Taas suunta etelään ja kohti Myyrinkumpua.

Myyrinkummussa oli tulistelun aika. Halti oli jo aika väsynyt, kovin oli verkkaista meno vaikka ei se jalkoihin jäänytkään pyörimään. Jatkoin matkaa makkaranpaiston jälkeen jokivarteen tulevalle tiella asti, kävelin tietä Korppiviidan laitaan ja nousin kankaan länsilaitaa pitkin takaisin autolle. Mitään merkkejä hirvistä ei loppumatkasta enää näkynyt.

maanantai, 4. lokakuu 2010

Hirvestyksen aloitus

Tänään tuli sitten aloitettua hirvenmetsästys, vaikka ei ollut tarkoitustakaan aamulla lähteä jahtihommiin. Olimme Liisan kanssa Kirppakentässä kokoamassa vanhaa hirsilatoa jonka haimme viikko sitten eli hirvestyksen aloituspäivänä Nikkilästä. Nurkkakivet olimme asetelleet eilisiltana ja seinät nousivat vauhdilla.

Hirvipomon puhelu katkaisi askareet. Ajoporukka oli ampunut hirven raanaan ja toimivat koirat olivat jo metsässä hirvien perässä joten niistä ei ollut tähän hätään apua. Halti, kuusivuotias karjalankarhukoirauros jonkan omistan velipojan kanssa ei ollut tänä syksynä vielä metsällä ollutkaan mutta pääsisi nyt tositoimiin. Viime syksy meni Haltin kanssa niin heikosti että olin jo vähällä heittää hirvihommat sikseen, mutta kävin kuitenkin suorittamassa ampumakokeen viikko ennen metsästyksen aloitusta. Päätin kuitenkin ottaa metsästykseen rauhallisen aloituksen, minulla kun on yleensä käynyt niin että ensimmäisen jahtipäivän jälkeen homma on imaissut mukaansa niin että mettästä ei ole kerta kaikkiaan malttanut olla pois. Mutta kun nyt tuli tälläinen hyvä tilaisuus aloittaa jahtikausi niin en toki epäröinyt hetkeäkään. Pikavauhtia kotiin ja kaivamaan tarvittavaa rekvisiittaa esiin. Eipä aikaakaan kun olimme molemmat punaisissa liiveissä ja lakeissa ja minä aseistettuna lähdössä hakemaan koiraa.

Halti olikin innokkaana lähdössä matkaan, pakun sivuovi vain auki ja koiranhäkin ovi samoin niin vilauksessa koira oli auton tavaratilassa. Lyhyen ajomatkan jälkeen olimme Karahkamaassa jossa osa passimiehistä oli vastassa. Suuntasimme kohti Härkäsuon laitaa jossa oli lisää passimiehiä. Jaoimme porukan niin että lähdin ampujan kanssa kohti paikka jonne haavakon seuraaminen oli lopetettu, muut palasivat autoille jotta olisivat valmiina menemään passiin tarvittaessa. Jälkien luona oli kolme hirvestäjää lisää odottamassa koiraa saapuvaksi. Ampumisen jälkeen hirvi ei ollut edennyt kovinkaan pitkästi ennen kuin oli jäänyt makaamaan, mutta oli sitten kaikonnut jälkien seuraajia.

Koira laskettiin makuupaikalla irti tutkapanta kaulassaan. Se katosi heti kohti etelää. Me tutkimme jälkiä ja hirvi oli suunnannut koillista kohti. Tutkan mukaan koira oli välillä paikoillaan mutta liikkui sitten Härkäsuota kohti ja palasi kohta luoksemme. Nyt Halti lähti jälkien suuntaa mutta kaarsi kohta takaisin edellisille jäljilleen. Seurailimme hiljalleen jälkiä eteenpäin, verta löytyi jäljiltä harvakseltaan. Halti tuli taas luoksemme ja meni edelle. Etumaastossa metsä muuttui kookkaammaksi ja rajakohdassa kulki ajouran pohja kohti länttä ja sinne koirakin suuntasi. Mietimme tilannetta ajouralla. Halti ei tuntunut olevan oikein tilanteen tasalla, liekö edelleen viimevuotisessa ruosteessa. Ehdotin jo muille että heitämme homman kesken ja odotetaan parempi koira paikalle. "Tuollahan se hirvi on" kuului samassa, " vai onko se kanto?" Hirvi se oli, noin viidenkymmenen metrin päässä viidestä metsämiehestä ja koira oli mennyt menojaan. Syntyi yleinen hämminki ja risukon suojissa hirvi pakeni mutta ei mennyt kauaksi.

Seuraavakaan yritys ei onnistunut kun hirvi siirrähti taas näkymättömiin. Kutsuin Haltia ja se ilmestyikin paikalle ja tällä kertaa ei erehtynyt harhapoluille vaan kohta kajahti matala haukku etumaastosta. Sanoin ensimmäisen laukauksen ampuneelle että hän saa mennä haukulle ja lopettaa hirven. Näin kävikin, hirvi oli niin pahasti haavoittunut että ei enää yrittänytkään paeta, päinvastoin viimeisillä voimillaa se tuli kohti ampujaa mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Niinpä saimme sitten ilmoittaa passiosastolle että he voivat lähteä ajamaan seuraavaa ajoa, me hoidamme tämän hirven nylkyvajalle. Suolistus tuotti hieman vaikeuksia kun ei tahtonut löytyä terävää puukkoa mutta onneksi edes ampuja oli osannut varautua kunnon välineillä. Yksi jäljittäjistä lähti hakemaan mönkijää ja hänen paluutaan odotellessa söimme eväitä, kuka omia, kuka naapurin, Kiitos niistä.

Mönkijän perässä kulkevan muovilevyn päällä hirvi kulki helposti Simonkankaantien varteen ja saatiin peräkärrylle. Koska porukkaa oli paikalla näinkin paljon päätin lähteä jatkamaan ladon rakentamista, se kun oli tarkoitus saada tänään tasakertaan. Liisa tuli hakemaan minut ja syönnin jälkeen olimme kohta taas ladon kimpussa. Iltasella kaikki hirret olikin käytetty ja minä tein vielä pystypuista pari hirttä kuivumaan, tasakerrasta kun jäi pari hirttä uupumaan, olivat mokomat lahonneet.